Kävin maanantaina pitkästä aikaa elokuvissa:). Kiinnostukseni herätti Petri Luukkaisen omaelämänkerrallinen dokumenttielokuva Tavarataivas. Elokuvassa seurattiin Petrin elämää vuoden ajan, osin hänen omien viedeopäiväkirjamerkintöjensä pohjalta. Kaikki alkoi siitä, kun tyttöystävä jätti Petrin. Petri purki pahaa oloaan ostelemalla paljon kaikenlaista, kunnes hänen asuntonsa oli täynnä tavaraa ja tili nollilla, eikä olokaan luonnollisesti sen parempi. Petri päätti kyseenalaistaa tavaroiden aseman ja merkityksen varsin radikaalilla tavalla. Hän tyhjensi asuntonsa kaikesta irtaimistosta jääkaappia ja kirjahyllyjä myöten ja vei tavaransa väliaikaiseen varastotilaan. Petri päätti tehdä vuoden kestävän kokeen selvittääkseen mitä tavaroita hän todella tarvitsee ja mitä ei. Säännöiksi hän laati itselleen, ettei hän saisi vuoden aikana ostaa yhtään uutta tavaraa ja varastosta hän saisi hakea pois vain yhden tavaran per päivä. Mielenkiintoinen asetelma, vai mitä!

Elokuva kertoi siis Petrin vuodesta tämän kokeilun aikana. Hän todella aloitti kokeilunsa tyhjästä asunnosta, edes ilman vaatteita. Ensimmäinen Petrin hakema tavara olikin hänen paksu villakangastakkinsa:) Petri huomasi, että jo sadalla tavaralla hän tuli varsin hyvin toimeen. Sata lisätavaraa toi arkeen pientä mukavuutta. Enempi sen sijaan oli Petrin kokemuksen mukaan vähän kuin turhaa. Suuri tavaramäärä toi mukanaan vain suurta huolta ja vastuuta, kuten esimerkiksi Petrin pesukoneen hajoaminen osoitti. Arvattavasti Petrille valkeni vuoden aikana ihmissuhteiden merkitys. Kaverien, tyttöystävän ja mummon seurasta löytyi todellinen onni:)

Tavarataivas elokuva oli hyvällä tavalla naiivi kuvaus nykypäivän ihmisen onnen etsinnästä kulutusviidakon keskellä. Elokuva eteni varsin verkkaisesti actionfilmien kiihkeään rytmiin tottuneelle, mutta kyseessä olikin pohdiskeleva dokumentti, jonka tarkoitus oli herättää ajattelemaan. Videopäiväkirjamerkinnät oli sujuvasti liitetty laadukkaasti kuvattuihin kohtauksiin. Elokuvan leikkaus ja tapahtumien rytmitys olivat todella onnistuneita, joten elokuva oli visuaalisesti nautinnollinen kokemus.

Elokuvan herättämä kysymys tuli lähelle, mitä tavaroita minä tarvitsen? Täytyy kai tunnustaa suoraan, olen hamsteri. Minun on vaikea luopua tavaroista, vaikken niitä tarvitsisi. Mummon lausahtamat sanat pyörivät mielessäni; sitä voi vielä joskus tarvita. Se on totta, saatan joskus tarvita perhostarroja, kaapin perällä vuosia lojunutta mekkoa, joskus saattaa olla kiva lueskella vanhoja alakoulun ainekirjoituksiaan. Mutta mitä siihen asti? Kannan kaikkea tätä tavaraa mukanani, ja se on todella töylästä! Lukuisissa muutoissani apunani olleet ystäväni voivat tämän todistaa! Tavaroitteni pakkaamiseen on mennyt viikkoja ja muuttaessani Helsinkiin, yksi kokonainen pakettiauto ei riittänyt tavaroitteni kuljettamiseen kerralla... Olen tavaroitteni orja.

Pahinta on, että se ei riitä. Haluan koko ajan uusia tavaroita. Muoti muuttuu ja tulee uusia arkea näennäisesti helpottavia keksintöjä. Mainokset huutavat; osta, osta! Jopa ministerit kannustavat kuluttamiseen kansantalouden parantamiseksi! Ja minähän ostan, mutta mihin tämä kaikki johtaa? Siihenkö, että kuoltuani lapsenlapseni joutuvat kohtaamaan tavaravuoreni ja heittämään kaiken vanhentuneena kaatopaikalle. Näin kävi edesmenneen ukkini tavaroille.

Taravataivas elokuva sai minut tosiaan heräämään, ainakin väliaikaisesti. En halua olla tavaran orja! Yritän opetelle luopumista, ostaa vain sellaista mitä oikeasti tarvitsen. Mukaansa täältä kun ei kukaan voi viedä mitään.

P.s Täällä Hesassa Finnkinolla on aika hyvä tarjous. Jos menee arkisin klo 14 edeltäviin leffanäytöksiin, lippu maksaa vain 6,50 euroa! Yliopisto-opiskelijalle tämä sopii erittäin hyvin, kun on tiukka budjetti, mutta toisinaan aamupäivät vapaita luennoista. Suosittelen!:)

P.p.s Pahoittelut, ettei blogiani ole nyt elävöittämässä yhtään kuvaa! Se johtuu vain siitä, ettei uusavuton blogistinne vielä osaa käyttää tämän uuden blogipohjan kaikkia hienouksia. Parannusta on luvassa;)